358 päivää sitten, osa 1

Se oli tiistai-ilta, kun keräsin voimia jaksaakseni mennä suihkuun. Olin ollut kaksi päivää sairaslomalla, enkä ollut poistunut kotoa kuin ulkoiluttaakseni koirat. Olin käytännössä vain nukkunut tapahtuneen jälkeen ja se vähäinen aika mitä olin hereillä, itkin. Jos sunnuntaina tapaamaani päivystävää lääkäriä oli uskominen, seuraavana päivänä pitäisi yrittää mennä töihin.

Kaikki tapahtui helmikuussa, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lunta oli satanut erityisen paljon ja sitä satoi koko ajan lisää. Takana oli mukava ilta joka päättyi siihen, kun juoksen minuun kohdistuneen pahoinpitelyn jälkeen yksityisasunnosta ulos. Liukastelen lumihangessa ja näppäilen puhelimeen hätänumeron, josta vastaa ystävällinen naishenkilö samantien: muutaman kysymyksen jälkeen hän kertoo, että poliisit ovat matkalla. Seisoin kadun varressa talviyönä ja hätäkeskussoiton jälkeen soitin siskolleni. Minulla oli vaikeuksia kertoa hänelle tapahtuneesta, sillä itkeminen sai hengitykseni sekaisin.

Toisinaan olin miettinyt ketkä olisivat niitä henkilöitä, joille soittaisin hätätilanteessa. Tämä vain todisti sen, että siskoni ainakin oli yksi heistä. Sillä hetkellä en kertaakaan miettinyt voisinko tai uskaltaisinko soittaa, vaan valitsin automaattisesti siskoni numeron. Poliisit tulivat paikalle nopeasti ja tilanteen päätyttyä soitin itselleni taksin ja lähdin kotiin.

Istun taksin kyytiin ja itkun keskeltä saan kerrottua kotiosoitteeni. Taksia ajaa keski-ikäinen suomalainen mies, joka kysyy tuttavallisesti miksi itken. Hävettää kertoa, että minut on juuri pahoinpidelty. Häpeä oli sillä hetkellä pienin murheeni, joten kerron hänelle asian juuri siten kuin se oli. Taksikuski oli pitkään hiljaa, kunnes sanoo jotain, mitä en kuule. Keskityn vain siihen, että saisin itkemiseltäni hengitettyä. Maksan matkan ja taksikuski toivottaa hyvää jatkoa.

Naapurissa asuva siskoni tulee luokseni ja vie minut eteisestä istumaan. Istun keittiöni pöydän ääreen vihreä talvitakki päällä, olihan siihen aikaan pakkasta. Päällimmäinen ajatukseni on se, etten saa henkeä. Itken, enkä pysty kontrolloimaan hengitystäni. Aivan kuin olisin hukkumassa, haukon henkeä niin nopeasti kuin pystyn ennenkö happi loppuu. Siskoni tuo minulle lasin kylmää vettä ja käskee juomaan sen, että hengitykseni tasaantuisi. Teemme rikosilmoituksen netin kautta, mutta sen täyttäminen tuntuu ikuisuudelta. Kun selostan tapahtumia, joudun ottamaan taukoja, sillä itkeminen ja tunne hapen loppumisesta sekoittavat puhettani. Lopulta riisun talvitakkini ja päällysvaatteet ja menen sänkyyn. En saa nukahdettua moneen tuntiin, vaikka olin valvonut reippaasti yli vuorokauden putkeen. Olen jonkinlaisessa valmiustilassa, eikä kroppani anna minun nukahtaa, kun odotan vaistomaisesti uutta hyökkäystä. Tuijotan kattoa, sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa ja yritän miettiä mitä ja miksi minulle tapahtui niin kuin tapahtui.

Veljeni kyyditsee minut myöhemmin samana päivänä päivystykseen. Kysyn itseltäni moneen kertaan, miksen osannut tai pystynyt puolustautumaan. Entä jos lääkäri kyseenalaistaisi kaiken kertomani? Kysyisi, miksi edes päädyin koko tilanteeseen? Eihän kukaan järkevä ihminen antaisi itselleen tehdä mitään tuollaista.

Odotan pääsyä lääkärille ja tuntuu kuin jokainen odotushuoneen ohitse kulkeva ihminen tuijottaisi minua. Itken hiljaa ja toivon, että pääsisin pian lääkärille. Minut ottaa vastaan ystävällinen naislääkäri, joka kysyy, miten voi olla avuksi. Kerron tapahtuneesta ja lääkäri tutkii minut tarkasti sekä pyytää poikkeuksellisesti henkilöllisyystodistustani "Jos ja kun poliisi haluaa lisätietoja, minun on pitänyt tarkastaa henkilöllisyytesi". Näytän ajokorttiani ja lääkäri kirjaa tiedot ylös. Lääkärin mielestäni en saisi jäädä kotiin, vaan pitäisi yrittää rohkeasti mennä töihin keskiviikkona, eli muutaman päivän päästä. "Jos jäät kotiin, et pääse sieltä enää pois. Sillä ei ole väliä, pystytkö tekemään töitä, kunhan pääset ihmisten ilmoille. Pelko tekee tässä tilanteessa enemmän haittaa, kuin fyysinen kipu".

Lääkärikäynnin jälkeen perun seuraavan viikon kokoukset ja tapaamiset. Kuinka aiemmin niin tärkeät asiat voivatkaan menettää merkityksensä niin nopeasti? Soitan illalla pomolle ja kerron, etten ole tulossa töihin seuraavana päivänä.

Takaisin tiistai-iltaan. Kylpyhuoneessa riisun vaatteet ja tuijotan itseäni peilistä. Huomaan kädessäni mustelman, sitten toisen. Naamassani on raapimisjälkiä. Alan laskemaan ruhjeita. Aivan kuin katsoisin jonkun vieraan ihmisen vartaloa. Mustelmat tuntuvat olevan jonkun muun mustelmia, koska en osaa tarkalleen sanoa, mikä aiheutui mistäkin iskusta, nyrkistä tai potkusta. Vartaloni katsominen saa minut kuitenkin vain ajattelemaan entistä enemmän, kuinka heikko olenkaan. Fyysisesti ja henkisesti vahva ihminen olisi estänyt tämän - sellainen ihminen, mitä minä en siinä tilanteessa ollut. En muista, että olisin ikinä ollut niin pettynyt itseeni, kuin sillä hetkellä olin.

Keskiviikkoaamuna pelottaa nousta sängystä ja herään ennen herätyskelloa. Oikea käteni ei liiku kunnolla ja olkapääni särkee. Yritän keskittyä ajattelemaan järkevästi - olinhan asennoitunut niin, että minun pitää lähteä liikenteeseen. Etsin kaapista housut ja pitkähihaisen paidan päälleni, että saan mustelmat piiloon. Katson eteisessä henkarista roikkuvaa, Lontoosta ostettua vihreää talvitakkiani. Lempitakkini huppu oli revennyt pahoinpitelyn yhteydessä ja nyt tuo sama takki pitäisi pukea päälle, kun lähden ovesta ulos. En voinut koskaan kuvitella, kuinka ahdistavan olon yksi vaatekappale voisikaan tuoda. Aivan kuin olisin pukenut päälleni jotain, mikä kertoo muulle maailmalle, mitä minulle oli tapahtunut.

Lunta oli satanut lisää tiistain ja keskiviikon välisen yön aikana, eikä aurauskalusto ollut ehtinyt vielä kotikulmilleni. Tapahtumien aikaan olin siskoni kanssa samassa työpaikassa ja kuljimme työmatkat yhdessä. Ilman häntä olisin tuskin koskaan lähtenyt töihin, sillä muiden ihmisten kohtaaminen tuntui ylivoimaiselta. Käynnistän auton ja ajan ulos autohallista - kunnes muutaman metrin ajettuani auto jää hankeen jumiin. Auto ei liiku eteen, eikä taaksepäin. En pysty käsittelemään vastoinkäymisiä millään tavalla. Aivan kuin henkinen puoleni olisi saanut tuplasti pahemmin turpaan, mitä kehoni sai. Normaalisti etsisin aktiivisesti ratkaisua ilmenneeseen ongelmaan, mutta siinä hetkessä olin valmis jättämään auton keskelle tietä ja lähtemään kotiin - jokainen epäonnistumisen tunne tuntui olevan sillä hetkellä liikaa ja muistuttavan minua siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olenkaan. Onneksi kaksi paikalle sattunutta ystävällistä naapuria auttaa autoni takaisin liikenteeseen.

Pääsen töihin. Menen keskustelemaan tapahtuneesta kahden lähiesimieheni kanssa. Pomoni kanssa sovimme, että kerromme lähimmälle työtiimille tapahtuneesta. Koin sen olevan helpompaa - näkyihän minusta kilometrin päähän, etten todellakaan ollut kunnossa. Kun pomoni puhuu työkavereilleni, pystyn vain tuijottamaan lattiaan. Aivan kuin olisin häpeän valokeilassa. Kaksi työkaveriani alkavat itkemään kuullessaan tapahtuneesta ja tulen lähinnä vain vihaiseksi - minunko pitäisi yhtäkkiä muuttua myös lohduttajaksi?

Tuijotan tietokoneen ruutua puoleen päivään saakka, ilman että olin tehnyt sekuntiakaan oikeasti töitä. Tunnuin käyväni tapahtumia läpi pääni sisässä aina uudestaan ja uudestaan ja ennen niin merkityksellinen ja rakastamani asia kuin työ tuntui mitättömältä. Työkaverini halusivat antaa minulle tilaa, mutta samalla se tarkoitti sitä, ettei kukaan oikein halua ottaa minuun kontaktia, saati katsoa minuun päin. Kahvitauolla otan osaa keskusteluun, mutta alan kesken lauseen itkemään, jolloin työkaverini kääntävät katseensa pois minusta. Yhtäkkiä en osannut enää hallita tunteitani ja minusta oli tullut hahmo, jonka läsnäolo aiheutti lähinnä vain kiusaantumista muissa ihmisissä. Mietin päivystävän lääkärin sanoja kotiin jäämisestä, mutta koin olevani vain taakkana työpaikalla ja pohdin, jos kuitenkin vain jäisin kotiin, etten aiheuttaisi lisää kiusallisia hetkiä. En halunnut olla vaivaksi kenellekään.

Mietin, että tässäkö tämä sitten oli. Iloinen, temperamenttinen ja sosiaalinen luonteeni oli vaihtunut yhtäkkiä puolustuskyvyttömään ja säälittävään olemukseen, joka yritti vain selviytyä päivästä, minuutti kerrallaan. Pettymys nousi taas voimakkaana itseäni kohtaan.

Kun työpäivästä oli kulunut vain puolet, totesin etten pärjää itseni kanssa. Aivan kuin kehoni olisi ottanut valtaan joku muu kuin minä. Soitan työterveyshuollon asiakaspalveluun ja jätän soittopyynnön omalle työterveyslääkärilleni. Hän soittaa iltapäivällä ja pyydän häntä lukemaan potilaskertomuksen sunnuntailta. Kerron olevani töissä, mutta tuntuu etten pysty tähän. En olisi uskonut itsestäni, että olisin koskaan pyytämässä keskusteluapua itselleni. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin kuitenkin helpottavan tunteen: annoin itselleni luvan olla heikko. Lääkäri katsoo vapaita aikoja psykologeille ja pahoittelee, ettei saa varattua enää tälle päivälle aikaa, mutta seuraavalle päivälle saisi ajan. Pienen hetken tunnen olevani etuoikeutettu, sillä hyvän työterveyshuollon ansiosta nopea keskusteluavun saanti oli mahdollista.

Puhelun jälkeen kävelen kahvikoneen ohi ja työkaverini kysyy, mitä kuuluu. Hän ei tiennyt tapahtuneesta, eikä osannut odottaa kysymykseen liittyvää valtavaa tunnepurkausta. Vastatessani purskahdan itkuun: "Paskaa. Ihan paskaa". Kun kerron tapahtuneesta, työkaverini yllättäen kertoo, että hänetkin on pahoinpidelty vuosia sitten. Hänen seurassaan itkeminen ei tuntunutkaan yhtäkkiä niin hävettältä. Tämän jälkeen toinenkin työkaverini liittyy keskuteluun ja kertoo myös saman: hänetkin on pahoinpidelty aikoinaan. Molemmat tarjoavat kuunteluseuraa, jos halusin keskustella tapahtuneesta. Ensimmäistä kertaa työpäivän aikana koin, etten ollut ainakaan heille taakka tai kiusallisia tilanteita aiheuttava.

Kotiin päästessäni olin uskomattoman väsynyt. Nukuin koko illan, heräsin ulkoiluttamaan koirat ja menin takaisin nukkumaan.

Järkevänä ihmisenä ymmärsin, miksi minun haluttiin lähtevän kotoa ja tulevan töihin. Sillä hetkellä järki, itsesuojeluvaisto ja henkinen hyvinvointini eivät kuitenkaan löytäneet keskusteluyhteyttä keskenään. Itsesuojeluvaisto ja henkinen hyvinvointi tuntuvat pelaavan peliä nimeltä sabotaasi järkeäni vastaan.

Seuraavana aamuna - torstaina - herään taas ennen herätyskelloa. Sängystä ylös, mustemat peittävät vaatteet päälle ja koirien kanssa ulos. Tänä aamuna en sentään jäänyt auton kanssa hankeen jumiin. Sen sijaan joudun toistamaan päässäni itselleni useampaan kertaan, että "pystyt lähtemään töihin". Kun saavun töihin, avaan tietokoneen ja tuijotan ruutua kaksi tuntia tekemättä mitään. Kaikki työhön liittyvä tuntuu menettäneen merkityksensä. Kello tulee kymmenen ja lähden tapaamaan työpsykologia, jolle työterveyslääkärini oli edellisenä päivänä varannut ajan.

Autolla matkan piti kestää vain kymmenen minuuttia, mutta käännyin vahingossa yhtä aikaisemmasta liittymästä ja päädyn ajamaan väärään suuntaan. Lopulta löydän takaisin reitilleni ja saavun psykologin vastaanotolle vartin myöhässä. Jännitin valmiiksi todella paljon psykologikäyntiä ja nyt totesin taas olevani pettynyt itseeni. Aivan kuin en osaisi tehdä mitään oikein, saati saapua ajoissa vastaanotolle.

Huoneen ovi on auki ja nuori miespsykologi ottaa minut vastaan. Istun nojatuoliin ja pyydän anteeksi myöhästymistäni. Alan itkemään ja tuntuu vaikealta edes aloittaa tapahtumista kertomista, sillä en tiedä mistä aloittaa. Puheeni risteilee lauantain ja sunnuntain välisen yön tapahtumista siihen, mitä sillä hetkellä tunsin, sitten edelliseen työpäivään ja takaisin pahoinpitelyyn. Psykologi kuuntelee ja kommentoi rauhallisesti aina silloin, kun annan hänelle suunvuoron. Kun aika loppuu, varaamme uuden ajan jo seuraavan viikon maanantaille, eli neljän päivän päähän.

Lähtiessäni vastaanotolta, tuntuu taas että jokainen vastaantulija tuijottaa minua. Toki naamani oli punainen itkemisestä ja talvitakkini oli edelleen rikki, mutta halusin vain päästä nopeasti takaisin autoon ja suojaan katseilta. Psykologikäynti tuntui vievän kaikki voimani ja soitan pomolle, etten pysty tulemaan takaisin töihin sinä päivänä. Lähden ajamaan kotiin päästäkseni nukkumaan, mutta lähtiessäni käännyn taas väärästä liittymästä. Ajelen tunnin ympäriinsä ja koitan etsiä reittiä takaisin kehä ykköselle. Tuntuu kuin suuntavaistoni olisi yhtäkkiä kadonnut ja tutuista paikoista ja tienpätkistä olisi tullut täysin vieraita. Kun vihdoin pääsin kotiin, ajattelen ennen nukahtamistani olevani vain niin väsynyt ja siksi sekoilevani reittien kanssa. Nukun koko loppupäivän koirien iltalenkkiin saakka ja ulkoilutuksen jälkeen menen takaisin nukkumaan.

Perjantaiaamuna sama rutiini jatkuu. Herään ennen herätyskelloa ja nousen ylös. Housut ja pitkähihainen paita mustelmien päälle, koirien kanssa aamulenkille. Töissä aamupalaverissa jättäydyn viimeiseen nurkkaan ja olen koko palaverin hiljaa, vaikka normaalisti olisin se, joka olisi eniten äänessä. Nyt yritän vain olla mahdollisimman näkymätön ja toivoa, ettei kukaan huomaa että itken. Taas. Mietin kuinka paljon ihminen voi hävetä itseään.

Alle viikon päästä tapahtuneesta jatkuva nukkuminen kääntyy päälaelleen: en saakkaan enää nukutuksi. Nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikka normaalisti nukahtaisin heti kun suljen silmäni. Heräilen painajaisiin monta kertaa yössä, pahimmillaan kahdesta neljäään kertaan tunnissa. Jokainen uni päättyy samalla tavalla: joku tai jokin hyökkää kimppuuni ja herään haukkoen henkeäni. Jos en herää painajaisiin, olkapääni särkee ja se pitää minua hereillä. Kroppani on stressitilassa ja sydän hakkaa jatkuvasti tuhatta ja sataa. Mietin, kuinka pitkään sydämeni jaksaa tykyttää tällä vauhdilla.

Kehoni stressitila ja jatkuva unettomuus alkavat näkymään, sillä en enää lataudu öisin. Eräänä päivänä olen poistumassa hissistä, kun naapuri avaa hissin oven yllättäen oven toiselta puolelta. Pelästyn tilannetta niin paljon, että suojaudun automaattisesti käsien taakse, kunnes tajuan, että kyse oli vain naapurista, joka oli tulossa hissiin. Töissä työkaverini kävelee eteeni nurkan takaa ja samalla tavalla suojaudun jälleen käsien taakse. Seuraavana päivänä ajan autoa, kun alkaa satamaan vettä. Laitan pyyhkijät päälle ja ajan risteykseen. Tarkastan ettei vasemmalta tule ketään ja käännän katseeni takaisin tuulilasiin. Pelästyn, irroitan kädet ratista eteeni suojaksi ja teen äkkijarrutuksen. Pelästyin tuulilasissa edestakaisin liikkuvia pyyhkijöitä. Pidän itseäni hölmönä, kunnes sama toistuu uudelleen heti seuraavssa risteyksessä. En uskaltanut pitää pyyhkijöitä päällä enää seuraavissa risteyksissä. Kaikki äkilliset, yllättävät liikkeet ja tilanteet saavat minut suojautumaan, kuin olisin jatkuvan hyökkäysuhan alla.

Ajoin auton autohalliin ja tekstasin ystävälleni, että olen sekoamassa. Istun autossa ja pohdin itsekseni, että saanko heittää omalta osaltani hyvästit huhtikuussa käytäville eduskuntavaaleille. Saako eduskuntavaaliehdokas pelätä tuulilasin pyyhkijöitä? Kauanko tämä sekopäisyys kestää? Miksei itkeminen ota loppuakseen?

Maanantaina menin taas psykologin vastaanotolle, neljä päivää ensimmäisen käynnin jälkeen. "Kaikki mitä käyt läpi, on täysin normaalia", hän sanoo. Se ei kuitenkaan tunnu siltä - päinvastoin. Elämä tuntui olevan yhtäkkiä aivan perseestä. Minä, itsevarma, temperamenttinen ja sanavalmis ihminen oli muuttunut säikkyväksi tarkkailijaksi, joka pelkää, ei uskalla avata suutaan ja vain itkee. Mitä minulle oikein tapahtui, kun en enää tunnista itseäni? Jokin on pahasti rikki, mutta kuinka korjaat, jos et tiedä missä vika on? Aivan kuin mielenterveyteni olisi heitetty rekan alle ja palasia olisi lentänyt ympäriinsä, mutta en saa koottua niitä enää kokonaiseksi.

Psykologi pyytää minua pitämään yllä ahdistuspäiväkirjaa. Siihen merkataan ahdistuksen taso nollan ja kymmenen välillä sekä tilanteet, joissa koen tai en koe ahdistusta. "Huomaat konkreettisesti sen, että ahdistuksesi tulee vähenemään ja huomaat yhtäläisyyttä tilanteisiin, joissa ahdistusta esiintyy". Noh, vihdoinkin sain jotain konkreettista. Ja koska minulla ei ollut muitakaan järkeviä keinoja, päätin kokeilla tätä.

Tapahtumista oli viikko ja yksi päivä. Tiedän - lyhyt aika, vaikkakin itselle pitkä aika olla kropassa ja mielentilassa, joita en tunnista omaksi. Aivan kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi, enkä voinut olla varma palaanko enää takaisin omaksi itsekseni. Mieli ja kroppa tuntui kuuluvan jollekulle muulle. Kun olet tottunut toimimaan oman itsesi kanssa koko pienen ikäsi, muuttuminen yhtäkkiä täysin toisenlaiseksi on pelottavaa. En enää tiennyt ennalta kuinka reagoin eri tilanteisiin, missä ja milloin purskahtaisin itkuun. Mitkä tilanteet saisivat minut säikähtämään tai mitä pelkäisin - kaikki tuntui niin pelottavalta ja arvaamattomalta itseni mukaan lukien.

Kaikki hoki sitä samaa. Aika parantaa, anna aikaa, se ottaa oman aikansa. Tämä oli vain sattumaa, ei kukaan normaalisti pahoinpitele ketään, ei sinulle uudestaan käy näin. Ihmiselle, jonka vahvuuksiin ei kuulu kärsivällisyys, normalisoitumisen odottaminen oli erityisen tuskallista. Eniten ärsytti se, että joku muu on aiheuttanut itsessäni henkisiä ja fyysisiä vammoja, joihin en edes itse pysty vaikuttamaan millään tavalla. Joku toinen on tehnyt minulle jotain, johon mieleni ja kroppani reagoi.

Jatkuva henkinen ja fyysinen valmiustila kuluttivat valtavasti energiaa. Jostain syystä tapahtuneen jälkeen huomasin juovani päivittäin tajuttomia määriä vettä, aivan kuin olisin elänyt aavikolla tai suorittaisin päivittäin maratonia. Lisäksi muistini takkusi - olin sitten töissä tai kotona, huomasin jatkuvasti havahtuvani toisesta huoneesta ilman syytä, miksi olin alunperinkään kävellyt sinne. Mikäli hetkeksi aikaa muistin mitä olin tekemässä, kerkesin unohtamaan asian siinä ajassa, kun kävelin huoneesta toiseen. Suihkussa saatoin pestä hiukseni kolmeen kertaan shampoolla, ennenkö tajusin ettei tätä enää uudestaan tarvitse tehdä. Aivokapasitettiini tuntui olevan vain täynnä sotatilaa, joka valmisti minua seuraavaan puolustukseen. Oma käytökseni alkoi entistä enemmän pelottamaan itseäni. Kuljin kuin sumussa, enkä ollut koskaan varma olinko tehnyt jonkin asian vai teenkö sen uudestaan, koska en vain muista. Tältäkö dementia tuntuisi? En enää luottanut itseeni ja päivittäisten, arkisten asioiden hoitamisesta tuli hankalaa.

Tapahtuneen jälkeen aloin miettimään, alanko pelkäämään esimerkiksi kadulla kävellessäni. Alanko pelkäämään tuntemattomia ihmisiä tai vain yllättäviä tilanteita? Pelkäänkö varmuuden vuoksi kaikkea? Yllättäen huomasin, etten pelännyt kävellä tuntemattomien ihmisten joukossa. Pystyin istumaan metrossa rauhallisesti tai käymään ruuhka-aikaan ruokakaupassa. Se lievensi hieman olotilaani - kunnes kävelin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen kadulla niin, että näkyvissä oli vain yksi ihminen lisäkseni. Pakokauhu alkoi iskeä ja halusin tilanteesta vain äkkiä pois. Entä jos tämä ihminen kävisikin kimppuuni? Paikalla ei olisi ketään, joka kuulisi avunhuutoni. Sama toistui useampaan kertaan, varsinkin aikaisina aamuina, kun ulkoilutin koiria. En voinut enää kävellä metsätiellä, koska sieltä oli vaikeampaa päästä pois nopeasti. Metsätiellä ei myöskään kävellyt niin paljoa ihmisiä kuin autotien vieressä, joten minun oli pakko muuttaa reittejä, joilla ulkoilutin koiriani. Minun piti suunnitella koiranulkoilutusreittini niin, että näkisin jatkuvasti ympärilläni useita eri ihmisiä, koska luotin jonkun heistä soittavan hätäkeskuskeen, jos joku tekisi minulle jotain. Tyhjillä kaduilla vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, lähestyykö minua joku, jonka askelia en vain kuule. Seuraako joku minua? Odottaako joku kulman takana vain sopivaa hetkeä hyökätä kimppuuni? Pelko oli jatkuvasti läsnä ja se oli äärettömän kuluttavaa.

Vaikka perhe ja ystäväni olivat läsnä, en ollut koskaan aiemmin tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi kuin silloin. Yölliset painajaiset tuntuivat astetta pelottavimmilta, kun herätessä vierelläni ei ollut ketään kertomassa, että se oli vain unta. Vaikka kärsin jatkuvasta unen puutteesta, nukahtaminen kävi jokaisen painajaisen jälkeen aina vain vaikeammaksi.

Ensimmäiset kaksi viikkoa oli kulunut tapahtuneen jälkeen. Silloin en vielä tiennyt, että vuodesta 2019 tulisi yksi elämäni henkisesti raskaimmista vuosista. Kaikesta huolimatta eduskuntavaaleihin oli kaksi kuukautta. Minun piti päättää oliko minusta vaalitaisteluun, samalla kun oma henkinen taisteluni oli vasta alkamassa.

Suomi, kutsumattomien vieraiden maa

Oma, rakas kotini.

Pelkkä katto tai seinät eivät tee sinusta kotiani - olet niin paljon enemmän. Olet täynnä muistoja. Iloa, surua, vihaa, naurua ja kyyneliä. Sydänsuruja ja niitäkin suurempaa rakkautta. Ystäviä ja yksinäisyyttä. Pitkiä puheluita, pitkiä hiljaisuuden hetkiä. Kiirettä, liian myöhään valvomista. Tavotteita ja paljon tulevaisuuden suunnitelmia. Hyviä yöunia, kiireettömiä aamuja, lämpimän peiton alla makoilua. Kahvin tuoksua aamuisin, pohjaan palanutta kaurapuuroa.

Kotini. Siellä olen turvassa. Paikka, jossa minä päätän, kuka astuu kynnyksen yli - vai astuuko kukaan.

Suomi on kotimaani. Minun ja miljoonien muiden suomalaisten koti.

Kotimaani, jonka yhtenä tärkeimmistä tehtävistä oli pitää minut ja muut suomalaiset turvassa. Kokemus turvallisuudesta muuttui täysin, kun kotimaamme kynnyksen yli alkoi astella tuhansia kutsumattomia vieraita.

Turvallisuudentunne on kokonaisuus. Meille painotetaan sitä, kuinka emme saisi pelätä. Pelko nähdään normaalin itsesuojelunvaiston sijaan ennakkoluulona: unohtamatta hienoa hashtagia #meilläonunelma. Keinotekoiset unelmat eivät poista pelkoa, vaan sen sijaan vähättelevät sitä. Pelko on terve reaktio, kun koemme jotain meitä tai läheisiämme uhkaavaa.

Meitä pyydettiin ymmärtämään ja olemaan kärsivällisiä. Näkemään tulijat voimavarana tälle maalle ja opettamaan, kuinka täällä toimimme. Kun tulijoiden määrä ja kansallisuus alkoivat näkymään tilastoissa, oli helppo syyttää kantaväestöä kotiuttamiseen vaikuttaneesta yleisen rasistisesta ilmapiiristä. Mutta tilastot eivät ole rasistisia.

En tiedä ketään, joka päästäisi kotiinsa tuntemattoman, saati sellaista, joka ei voisi todistaa henkilöllisyyttään. Siksi onkin käsittämätöntä, että rajan yli kävellyt tuhansia ihmisiä pelkällä omalla ilmoituksellaan.

Jos minä en päästä kotiini ketä tahansa, miksi Suomen pitäisi?

Suomalaisia tappava kansantauti: Yksinäisyys

Kirjoitus julkaistu Perussuomalaisten Nuorten Rahvas lehdessä:


Kun toiselle yksin oleminen on nautinto, itse valittu hetkellinen ajanvietto oman itsensä kanssa, yksinäinen ihminen joutuu tahtomattaan itsensä ainoaksi ystäväksi.

ATH-tutkimuksen mukaan noin 20 % Suomen aikuisväestöstä tuntee itsensä yksinäiseksi joskus, 10 % sen sijaan usein. Yksinäisyys on sinänsä hankala aihe käsitellä, sillä se on todella henkilökohtainen kokemus itsestään, ympäristöstä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa. Ihminen on laumaeläin, joka hakee luonnostaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta ympäristöstään. Yksinäisyys nähdään ja jopa koetaan yksinäisen itsensä syyksi, joka lisää tunnetta epäonnistumisesta.

Yksinäisyyttä on monenlaista, eikä yksinäinen ihminen ole tunnistettavissa ulkoisten seikkojen perusteella. Ihminen jolla on satoja Facebook-kavereita, monta sisarusta ja työpaikka, voi olla yksinäisempi kuin luulemmekaan. Puhelin voi olla täynnä yhteystietoja, muttei yhtäkään sellaista numeroa, johon voisi avun tarpeessa soittaa. Luottoystävät ovat kaikonneet tai niitä ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Viikon ainoat keskustelut käydään kaupan kassan kanssa, joka kysyy laitetaanko pakasteet pieneen pussiin. Yksinäisyyden jatkuessa ihmisen on päivä päivältä vaikeampaa löytää takaisin muiden luokse.

Vaikka yksinäisyys ei ole sairaus eikä se voi tarttua, se on silti osittain periytyvää - jopa tappavaa. Sitä on kuitenkin helpompi ennaltaehkäistä kuin torjua. Yksinäisyyden kroonistuessa on vaarana, että ihminen katoaa yhteiskunnan piiristä jääden sille tielle.

Kun perheen merkitys yhteiskunnassa vähenee, varsinkin nuoriso turvautuu ystäviin elämän kriisitilanteissa. Kun ystäviä ei ole, tärkeiden sosiaalisten suhteiden puutteen aiheuttaman tyhjiön täyttää ahdistus. Yksinäisyyden kroonistuessa mukaan tulevat helposti mielenterveysongelmat, erilaiset riippuvuudet, päihteet ja tuhoisat ajatukset itseään ja muita kohtaan. Miksi joku muu saa tuntea onnea? Miksi elää, jos ketään ei kiinnosta olemassa oloni?

Naiset kokevat yksinäisyyttä hieman enemmän, kuin miehet. Parisuhteessa tai avioliitossa elävä voi kokea yksinäisyydeksi henkisen yhteyden tai kosketuksen puutteen. Miehillä parisuhde helpottaa yksinäisyyttä, kun naiset sen sijaan kokevat yksinäisyyttä myös parisuhteen aikana. Parisuhteet koetaan lähtökohtaisesti kumppanuudeksi, jossa saa kokea läheisyyttä, rakkautta ja luottamusta. Entä sitten, jos heräätkin joka aamu kumppanisi vierestä, mutta et silti muista, milloin hän olisi koskettanut sinua viimeksi? Tai millon olisit saanut koskettaa kumppaniasi, ilman että olet tullut torjutuksi?

Parisuhteen päättyminen eroon tai puolison kuolemaan on merkittävä yksinäisyyden aiheuttaja. Eron sattuessa varsinkin keski-ikäiset miehet jäävät helposti yksin. Kun puolisoa ei enää ole, katoaa ystäväpiirikin. Naiset sen sijaan kokevat yksinäisyyttä eniten ikääntyneenä, mahdollisen puolison menehtyessä.

Taloudellinen tilanne voi myös aiheuttaa yksinäisyyttä. Kun elät kädestä suuhun, et voi käyttää rahaa mihinkään ylimääräiseen. Ystäväsi viettävät ravintolailtoja ja käyvät lätkämatseissa, kun sinä joudut automaattisesti kieltäytymään. Ehkä voit sanoa suoraan, ettei sinulla ole rahaa. Tai sitten teet kuten monet muutkin: vetoat muihin menoihin ja kiireisiin, koska häpeät liikaa tunnustaa, ettei sinulla ole varaa. Sosiaalinen piirisi pienenee jokaisen kieltäytymisen jälkeen ystävä kerrallaan, koska kukaan ei jaksa pyytää toistuvasti ihmistä mukaan, jolla tuntuu olevan aina jotain parempaa tekemistä.

Merkittävin osa yksinäisistä painottuu iäkkäisiin ihmisiin. Lapset tai lapsenlapset eivät käy katsomassa, jos niitä edes on. Ystäväpiiristä moni on ehkä menehtynyt tai kärsii muistisairauksista. Terveyskeskukseen varataan aika lonkkakipujen vuoksi, vaikka todellisuudessa kipu kumpuaa sielua raastavasta yksinäisyydestä, joka sattuu. Kymmenen minuuttia vastaanotolla voi saada edes hetkellisesti tunteen, että joku välittää.

Liikuntarajotteisena vanhuksena olet sidottuna kotiisi, eikä ketään kiinnosta, oletko käynyt ulkona kolmeen kuukauteen tai makaatko lattialla kaatuneena. Surullisimmat tapaukset ovat niitä, kun vanhus on menehtynyt omaan kotiinsa ja tämä huomataan vasta naapurien tehdessä valituksen rappykäytävään levinneestä hajusta. Kenellekään ei toivoisi sitä kohtaloa.

Yksinäisyys kasvattaa ennenaikaisen kuoleman riskiä jopa 45 prosentilla - kuinka monen suomalaisen pitää vielä kuolla siihen?

Muutama sana rakkaudesta

Oli vuosi 2012, jossain päin Suomea. Istuimme pitkän pöydän ääressä, noin viidentoista henkilön kesken ravintolassa, jossa oli hämärä valaistus. Seurueeseen kuului ystäviä, tuttuja ja hetkeä aiemmin tavattuja henkilöitä. Olimme juuri saaneet eteemme pääruoat, kun keskustelun teemaksi tuli rakkaus ja rakastuminen.

"En ole varma, olenko koskaan ollut rakastunut", minua ja ystävääni vastapäätä istunut nuori mies tokaisi.

"Mitenkä niin et ole varma?" ystäväni kysyi. "Rakastumista voi verrata orgasmiin. Jos et ole varma, oletko koskaan saanut orgasmia, et ole sitä saanut. Sen kyllä tietää, kun sellaisen kokee. Sama juttu rakastumisen suhteen", ystäväni jatkoi.

Nuori mies meni hämilleen. En muista kuinka keskustelu jatkui tuosta, mutta vertauskuva jäi ikuisesti mieleeni.

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon syntyvyydestä. Siitä, kuinka tähän maahan syntyy vuosi vuodelta vähemmän lapsia - onhan syntyvyys jatkanut laskuaan jo seitsemän vuotta putkeen. Kun Antti Rinne kehoitti toissa vuonna kansaa ryhtymään synnytystalkoisiin, naiset alkoivat julistamaan kohturauhaa. Vaikka jokaisella naisella on täysi oikeus päättää omasta lisääntymisestään, meidän olisi tärkeää tarkastella syntyvyyden vaikutuksia kansantaloudellisesta näkökulmasta (ilman, että keskustelu menee pakkosynnyttämisestä puhumiseen).

Silti syntyvyyskeskustelusta jää tärkeä osa keskustelematta - kaikki tietävät, että lisääntymiseen tarvitsee naisen ja miehen. Mutta miten voimme puhua lisääntymisestä, jos emme ensin ole puhuneet suomalaisten pariutumisesta?

Noin kaksi kolmasosaa täysi-ikäisistä suomalaisista ovat parisuhteessa. Sinkkuihmisistä puolet haluaisi itselleen parisuhteen. Sinkkumiehiä on eniten nuorissa, kun taas sinkkunaisten osuus painottuu iäkkäisiin. Jos mietitään lastenhankintaa, naisilla tulee väkisinkin ikä jossain vaiheessa vastaan, vaikka lapsia haluaisikin. Miehillä lapsettomuus liittyy useimmiten siihen, ettei kumppania löydy. Tilastollisesti parisuhteen ulkopuolelle jää useammin korkeasti koulutettu nainen ja kouluttautumaton mies. Nämä taas ovat ryhmiä, joiden tiet eivät kohtaa tosielämässä - ainakaan niin, että kohtaamisista kehittyisi mitään, mitä edes etäisesti voisi kutsua rakkaudeksi.

Ihmisillä on luonnollinen tarve haluta parisuhdetta, läheisyyttä ja kumppanuutta - sisältyi siihen lapsia tai ei. Nykyajan deittailumaailmassa on kuitenkin vaikea erottua edukseen, varsinkin kun treffipalstojen ja Tinderin kautta arviointi perustuu lähes poikkeuksetta ihmisen ulkoiseen olemukseen. Kirjoitat itsestäsi mukahauskan kuvauksen, johon joku uskoo - tai sitten ei. Toki virtuaalimaailman ulkopuolellakin ensiarvioinnit toisesta tehdään ulkonäön perusteella, mutta todellisessa maailmassa kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen ja mahdolliseen lopputulokseen on paljon enemmän vaikutusmahdollisuuksia (niin hyvällä, kuin pahalla). Vilkaisut, elekieli, huumori. Keskinäinen kemia ja se selittämätön tunne vatsanpohjassa, kun katseet kohtaavat sekunnin pidempään, kuin alunperin oli tarkoitus.

Rakastuessa onnellisuushormoni oksitosiinin määrä elimistössä lisääntyy, kuten myös adrenaliinin ja stressihormoni kortisolin. Sydämentykytyksiä, toivoa, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta. Rakastuminen on yksi maailman ihanimmista ja pelottavimmista tunteista. Kuinka ihminen voikaan samaan aikaan olla niin onnellinen, mutta silti maailman epävarmin.

Parisuhdemarkkinoilla ihmisten vaatimukset ovat koventuneet. Ne asiat, mitkä ovat joskus tehneet ihmiset onnellisiksi, eivät enää ole riittäviä. Ulkonäkövaatimusten lisäksi monen muunkin asian pitää näyttää hyvältä; koulutushistorian, ansioluettelon, työpaikan. Oikeanlaiset harrastukset, joita ei kuitenkaan saa olla liikaa. Mukava perhe ja kaverit. Kotityöt tehdään puoliksi, oli kumppani töissä 8 tai 16 tuntia päivässä.

Haluammeko elää nuoruutta loputtomiin vai pelkäämmekö me vain sitoutumista? Vai olemmeko nostaneet kriteerimme liian korkealle, jolloin väärin täytetty tiskikone voi niin sanotusti olla se viimeinen niitti? Odotammeko aivan liikaa parisuhteilta? Onko kukaan tarpeeksi hyvä juuri sinulle?

Sinkkuelämää ja lapsettomuutta ihannodaan nykyään paljon. Puhutaan vapaudesta, päätäntävallasta, itsenäisyydestä. Matkustelusta, juhlimisesta ja pitkistä aamuista. Kuinka yli kolmekymppiset eivät vieläkään ole valmiita asettumaan aloilleen, parisuhteesta tai perheen perustamisesta puhumattakaan. Koskaan ei ole oikea aika, mahdollinen työllistyminen rajoittuu pätkäduuneihin ja opiskelualoja vaihdetaan, kun ei vieläkään tiedetään mikä minusta tulee isona. Elämä ja tulevaisuus tuntuvat olevan nuorille liian epävarmoja. Toisinaan parisuhteisiin ja vakiintumiseen liitetään liikaa negatiivisia mielikuvia ja tuntemuksia - ehkä myös kokemuksestakin.

Ihmisten odotukset, toiveet ja vaatimukset eivät tunnu kohtaavan. Turhia lupauksia, ehkäpä suuria kuvitelmia. Parisuhteista tulee valtataisteluja. Käydään vaihtokauppaa omista menoista ja unohdetaan, että jokaisella tulisi olla parisuhteen lisäksi oma elämä, jota elää. Kenenkään henkilökohtaisen onnellisuuden ei myöskään tulisi olla riippuvainen siitä, tekeekö kumppani hänet onnelliseksi.

Haemme tasa-arvoista parisuhdetta, vaikka todellisuudessa tasa-arvoisen parisuhteen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että molemmat vievät roskia yhtä paljon tai imuroivat yhtä usein. Parisuhteen toinen osapuoli voi tehdä paljon enemmän, ilman että toinen ei edes tajuaa asiaa. Mielestäni tasa-arvoinen parisuhde on sitä, että suhteen molemmat osapuolet osallistuvat arkeen yhtä paljon. Tapoja sen sijaan on yhtä paljon, kuin pariskuntiakin. Jos toinen osapuoli tekee pidempää päivää töissä, toisella osapuolella on yleensä luonnollisesti enemmän aikaa tehdä kotitöitä. Se kumpi tienaa enemmän, osallistuu yhteisiin kuluihin prosentuaalisesti enemmän. Yhteiseen arkeen osallistuminen voi siis tarkoittaa myös sitä, että toinen yksinkertaisesti tuo enemmän rahaa talouteen.

Ihmisillä olisi myös opettelua sen suhteen, että erilainen tapa toimia on tosiaan erilainen, eikä automaattisesti väärä. Jokaisen oma suhtautuminen arkeen, kotitöihin, omiin ja toisen menoihin, seksiin ja läheisyyteen vaihtelee sen mukaan, mitä pitää milloinkin tärkeänä. Se onkin oma juttunsa, kuinka pystymme sovittamaan omat näkemykset yhteen kumppanin kanssa, minkälaiset arvomaailmat omaamme ja onko tulevaisuuden näkymät samalla suunnalla vai ei. Keskustelutaidot ovat aina muodissa, joten suunsa avaaminen on useimmiten kannattavampaa, kuin mykkäkoulun pitäminen tai sen odottaminen, että kumppani oppii lukemaan ajatuksia.

Naiset ja miehet ovat erilaisia, mutta kysymys kuuluukin, pystymmekö ymmärtämään toisiamme eroista huolimatta? Olkoon vuosi 2019 rakkaudentäyteisempi, kuin edelliset. Rakkauden mukana tulee onnellisuus - joten loppuun voinkin todeta, että mitä enemmän rakastamme, sitä onnellisemmaksi tämä pieni kansa tulee. Suosi suomalaista, rakasta kotimaista.

Peniseläin

Tässä maassa elää yksi mystinen ja ainutlaatuinen laji. Näistä olennoista sanotaan, etteivät ne juurikaan puhu tai pussaa. Ne eivät näytä heikkouksiaan, eivät itke, eivätkä pyydä apua. Niitä kuvaillaan karskeiksi, koviksi ja paljon töitä tekeviksi. Tämä olento on nimeltään peniseläin, tuttavallisemmin suomalainen mies.

Suomalainen mies ei voi hyvin. Joidenkin mielestä miehet hallitsevat tätä maata, samaan aikaan, kun sukupuolia ei pitäisi enää olla olemassa. Kun mediassa puhutaan entistä enemmän naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta ahdistelusta, naisten palkkatasosta tai kehopositiivisuudesta, suomalainen mies syrjäytyy hiljaa ja huomaamatta. Eikä ketään oikein tunnu kiinnostavan.

Tilastojen mukaan yhä useampi nuori mies on koulutuksen tai työelämän ulkopuolella.

Tällä hetkellä 25-39- vuotiaista miehistä yli 15 prosentilla on maksuhäiriömerkintä, kun vastaava luku samanikäisillä naisilla on noin kymmenen prosenttia. Samanikäisillä miehillä myös pienituloisuus on kasvanut. Kun vuonna 2007 pienituloisia miehiä oli noin yhdeksän prosenttia, vuonna 2015 luku oli jo yli 18 prosenttia. OECDn selvityksen mukaan yli 20 prosenttia 20-24-vuotiaista miehistä on työttömänä, eikä osallistu minkäänlaiseen koulutukseen. Se on paljon - huolestuttavan paljon. Tilanne on jopa niin huolestuttava, että sisäministeriön sisäisen turvallisuuden strategiassa todettiin, että syrjäytyminen on keskeisin uhka maamme sisäiselle turvallisuudelle.

Yllättäen ja vähemmän yllättäen miesten syrjäytyminen korreloi syntyvyyden kanssa. Mitä enemmän miehiä putoaa kelkasta, sitä vähemmän meitä suomalaisia syntyy. Vapaaehtoinen lapsettomuus on yleistymässä, mutta vapaaehtoisesti lapsettomia miehiä on silti vain pieni osa kaikista lapsettomista. Yleisesti ottaen suomalainen mies haluaa lapsia, kumppanin ja perheen. Ehkä koirankin. Sitä mukaa, mitä suomalaisia miehiä syrjäytyy, suomalaisten lasten syntyvyys on tippunut 55 tuhannesta lapsesta (v2010) noin 43 tuhanteen lapseen (v2017). Samalla ajanjaksolla tarkasteltuna 25-34-vuotiaiden miesten työllisyysaste on tipahtanut 87 prosentista alle 80 prosenttiin.

Syrjäytymisvaara alkaa jo päiväkodista. Suuret ryhmäkoot ja ammattitaitoisten aikuisten puute yhdistettynä ryhmässä oleviin vilkkaisiin tai erityistukea vaativiin lapsiin, lasten tulevaisuus on synkkä. Aikuiset väsyvät, eivätkä lapset saa tarvitsemaansa varhaiskasvatusta. Vilkasta, keskittymisvaikeuksista kärsivää lasta saatetaan tiedostamattakin eristää ja rangaista helpommin, sen sijaan, että lapsi saisi tukea. Lapsi leimataan hankalaksi ja hankala lapsi saa helposti syyt niskoilleen pahuuksista - oli hän syyllinen tai ei.

Pelkästään yksi syrjäytynyt lapsi aiheuttaa yhteiskunnalle yli miljoonan euron kustannukset. Suurimmassa syrjäytymisvaarassa on lapsi, jonka vanhemmat ovat syrjäytyneitä. Perheessä saattaa olla työttömyyttä, ongelmia päihteiden tai mielenterveyden kanssa - tai kaikkia näitä. Kun roolimallit elämänrakennukselle eivät ole parhaimmasta päästä, ajautuu heikoista lähtökohdista tuleva lapsi tulevaisuudessa helposti jonon jatkoksi Kelan luukulle.

No mistä ne pienet pojat ovat sitten tehty? Etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista.. kovasta luonteesta, hyvistä jääkiekkotaidoista, grillimakkarasta ja sinapista. Pienistä pojista odotetaan kasvavan miehiä, joilla on hyvät johtajataidot, paksu lompakko, komea ulkonäkö ja hyvää sosiaalista pelisilmää.

Suomalaiselle miehelle asetetaan jo pienestä pitäen tiettyjä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Harteille saa suuren taakan ja listan toteutettavista asioista.

Kun ystävät porskuttavat eteenpäin toiselta asteelta korkeakouluun tai saavat ylennyksen työpaikalla, epäonnistunut mies kokee häpeää. Yrityksistä huolimatta mies ei pääse opiskelemaan, eikä työllisty. Mies ei tietenkään pyydä apua, koska vain heikot tarvitsevat apua – suomalainen mieshän on vahva. Mies viihtyy entistä enemmän ehkä yksin tai samassa tilanteessa olevien kanssa. Kuka haluaisi kuunnella kavereiden keskusteluja lopputyöstä tai aamupalavereista, kun itselläsi päivän ainoa sosiaalinen kanssakäyminen oli se, kun hakemastasi työpaikasta tuli sähköposti: "Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun". Kun epäonnistumisia kokee tarpeeksi, tukien kilahtaessa tilille voi avata onnistuneesti kaljan, ettei elämässä tuntuisi menevän ihan niin huonosti.

Onko suomalainen mies sitten tyhmä? Ei, ei missään nimessä.

Työllistyminen oli ennen paljon helpompaa, kun tehtaat työllistivät nuoria miehiä ilman sen kummempia tutkintoja. Tärkeintä oli asenne ja kyky oppia työ - kunnes tehtaita alettiin ajamaan alas. Nykyään tarvitset työllistymiseen tutkinnon ja työkokemusta, mutta monet nuoret miehet eivät ole kovin lahjakkaita esimerkiksi kirjallisesti. Koulussa esitelmät, raportit tai koulutehtävät sujuisivat, jos niitä saisi toteuttaa toisella tavalla. Olemmehan jokainen oppijoina erilaisia ja omaksumme myös tietoa eri tavoin. Tiedon soveltaminen ja oppimisen toteuttaminen oppilaan vahvuuksia hyväksi käyttäen voisi todistaa koulujärjestelmällemme sen, että meillä on jo olemassa kympin poikia. Älykkäitä ja osaavia poikia, joille tulisi antaa mahdollisuus näyttää osaaminen ilman, että heitä arvioidaan sen mukaan, miten hyvin kielioppisääntöjä noudatetaan esitelmissä.

Kaikki eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, mutta silti koulujärjestelmämme arvioi oppilaita pitkälti

sen mukaan ja palkitsee kirjallisesti lahjakkaat kympin tytöt. Kympin tytöt ovat toki kymppinsä ansainneet, eikä siitä pidä tuntea häpeää, päin vastoin. Mutta kun nuoren miehen kirjoittama essee on jäsennelty huonosti ja kirjoitustyyli on heikkoa, se ei automaattisesti kerro oppilaan olevan huono. Se on silti tehokas keino pudottaa fiksuja nuoria miehiä pois jatko-opinnoista.

Kun suomalainen mies ei opiskele, eikä käy töissä, mahdollisuudet kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa vähenevät. Tämä koskee kanssakäymistä myös vastakkaisen sukupuolen kanssa. Sosiaaliset taidot eivät pääse kehittymään samalla tavalla kuin niillä, jotka tapaavat ihmisiä päivittäin ja opettelevat yhteistyötä ja kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa.

Parisuhdemarkkinoilla työtön mies ei ole halutuimmasta päästä. Naisilla on vaatimuksia, eikä unelmien miehen ominaisuuksiin kuulu yhteiskunnan tuilla eläminen. Jos nainen haluaa perheen, kuka perustaisi sellaisen jo valmiiksi persaukisen kanssa?

Vastakkaista sukupuolta voi olla hankala ymmärtää, onhan suomalainen nainenkin oma olentonsa, ajatuksineen ja toiveineen. Vielä kun pääsisi kohtamaan niitä naisia. Baarissa iskuyritykset päättyvät yleensä siihen, että miehelle toivotetaan hyvää matkaa helvettiin. Tai muuten vaan haistatellaan. Onko kohtelias kysymys seuraan liittymisestä todella niin vakava, että sen perusteella mies voidaan leimata runkkariksi ja nauraa porukalla perään?

Seuraavaksi kokeillaan Tinderiä - melko pinnallinen paikka, jossa ei onneksi tarvitse kohdata ketään oikeasti, ellei halua sopia treffejä. Mies yrittää avata keskustelua tavalla, johon saisi edes jonkinlaisen vastauksen tai reaktion. Näitä avauksia naiset sitten jakavat Facebookissa kuvakaappausten muodossa, onhan se julkisesti hauska pilkata miehiä.

Pieleen menneestä yhden illan jutusta naiset kertovat naureskellen, kuinka miehellä oli katkaravun kokoinen penis, joka ei ollutkaan automaattisesti seisonnassa naisen niin vaatiessa. Aivan kuin se tulisi yllätyksenä, että jokainen mies ei omista kahden metrin melaa, eikä se ole käskystä aina toimintakunnossa. Miehet eivät ole seppiä syntyessään, saati naisetkaan ole seksijumalattaria avatessaan haaransa. Se vaatii oikean ihmisen ja harjoittelua.

Paljon harjoittelua.

Suomalainen mies, toiselta nimeltään peniseläin. Ihmeellinen ja ainutlaatuinen olento maan päällä. Perhettään ja ystäviään puolustava, lojaali, epäoikeudenmukaisuutta vihaava. Niin jääräpäinen, mutta silti niin rakastettava.

Maamme tarvitsee naisia ja miehiä - ei yhtä ilman toista.

Nyt on aika lopettaa miesten mollaaminen ja pitää miehistämme huolta. Nyt ja tulevaisuudessa.

Kerro, kuinka paljon sinä arvostat suomalaista miestä.

#marvostettu